Aavikko

Istun talla hetkella Alice Springsissa, kaupungissa lahes keskella Australiaa ja hikea pukkaa - taalla on nimittain lamminta. Lahdin viime viikolla Adelaidesta Wayward Bus Tours -lafkan jarkkaamalle kahdeksan paivan pituiselle reissulle, jonka kohteena oli juurikin Alice, matkaa pari tuhatta kilsaa. Kaiken kaikkiaan reissu sujui todella hienosti ja ryhmamme oli ehka paras tourryhma missa oon ollut! Opas oli nuori ja energinen kaveri, joka tiesi todella paljon aboriginaalikulttuurista ja keski-Australian geologisesta historiasta.

Kayn kronologisesti lapi matkan vaiheet. Kuvat tulevat nettiin viiveella, tassa hostellissa kun on niin huono yhteys etta niiden kaikkien uppimiseen menis ikuisuus!

1.
Eka paivana (viime viikon ke) ajeltiin siis ulos Adelaidesta ja uusi ryhma paasi tutustumaan toisiinsa heti aamusta viininmaistelun merkeissa! Mika loistava veto! Viini oli hyvaa ja sita seurannut aamupala maistui. Mina jaoin jalkiruuaksi Adelaidesta edellisena paivana ostamiani Haigh's -suklaatehtaan suklaita. On muuten pikkusen hyvaa tavaraa tuommonen kasintehty premium-suklaa, ei sen jalkeen maistu oikein nuo kaupan potkylat. Ehka hyva vaan.

Maasto muuttui koko ajan rajummaksi ja vihreys vaheni - joskaan se ei ihan kokonaan loppunut matkan missaan vaiheessa, silla alueella oli saatu viime aikoina niin runsaita sateita. Pysahdyttiin aina valilla tutkimaan luontoa tai kahvilaan syomaan jotain pikkupurtavaa.

Illalla saavuimme Wilpena Poundin leirinta-alueelle, joka oli kaiken kaikkiaan hyvin varusteltu. Suihkut, WC:t, sahkot ja pubi(!) vahan pilasivat mun tunnelmia, silla olin odottanut vahan rajumpaa retkeilya. Myohemmin naihin luksuksiin (pubia ei tosin ollut joka paikassa) tottui ja onhan se suihkussa kayminen ihan kiva juttu, ei siina mitaan. Erittain kesyja kenguruita bongattiin. Yo nukuttiin kuitenkin ulkosalla swagissa, eli semmoisessa isossa makuupussin tyylisessa sakissa, johon mahtuu patja sisaan. Sinne sitten sujahdetaan oman makuupussin kanssa. Swag siis suojaa lahinna makuupussia sateelta ja tuulelta.

2.
Toisena paivana sateli mukavasti ja riennettiin sitten pienesta tihkusta valittamatta Wilpena Poundin (kraaterin muotoinen vuoriketju) paalle ihastelemaan maisemia - tai siis sita vahaa mita pilvilta nakyi. Ihan jees.

Paivasaikaan jatkettiin matkaa ja pysahdyttiin grillaamaan ruokaa Blinmann -nimiseen kylaan, joka oli kuin suoraan Falloutista. Keskella aavikkoa ja tosi rajun nakonen.

Yo vietettiin eraassa hostellintapaisessa "tourist villagessa" ja vaihdettiin kuulumisia etelaan eli vastakkaiseen suuntaan matkaavan ryhman kanssa. Tassa vaiheessa alettiin tiedostaa se riski, etta jos sade jatkuu, on jumiin jaaminen reaalinen mahdollisuus. Nuo pikkutiet nimittain huuhtoutuvat taysin olemattomiin ja vesi saattaa kohota matalimmissa paikoissa pariin metriin kun sade oikein jyllaa.


3.
Kolmannen paivan aamuna saatiin tien kunnosta sen verran rohkaisevia uutisia, etta paatettiin jatkaa eteenpain kohti William Creekia, pubia keskella ei mitaan (populaatio: 8, karpaspopulaatio: 8 000 000 000 000 000 000). Saakin alkoi seljeta kun Flinders Ranges jai taakse ja kohta auringon paistaessa oli vaikea uskoa etta vasta oli tullut vetta kuin aisaan.

Vierailtiin tietenkin siina pubissa ja sielta loytyi seinilta paljon aiempien matkaajian jattamia kayntikortteja ja muutakin rojua. Kasikokoinen Suomen lippu siella oli lojunut vuodesta 92, aikaisempien omistajien nimia en enaa muista.

Leirinuotiolla tuli rikottua jaata israelilaisten kanssa ja siita saivatkin koko loppumatkan ajan kaikki muut karsia. Michael ja Idan olivat nimittain kaksi sen verta hauskaa veikkoa, etta monet naurut irtos. Saksalaisten korvia tosin punotti meidan poliittisesti todella epakorrekti holokaustilappa ("My grandparents we're backpacking in Germany and they even got free trainrides and lots of work at camps!"). Sanokaa mita sanotte, mutta musta huumori on omalla tavallaan kiehtovaa. Borat-imitaatiot sitten olivatkin hiukan kesympia, mutta kylla niistakin monet naurut irtos. "Sexy time!" oli selvasti matkan tunnuslause. Jokainen nuvareissuilla kaynyt tietaa, etta se ei ole matka eika mikaan jolla ei synny tunnuslausetta tai -hokemaa! (Vippavoppala..)

4.
Aamun sarastaessa ajeltiin kohti Coober Pedya, maailman opaalipaakaupunkia. Siella kierrettiin kaupunki opastetun kierroksen mukana, opittiin paljon opaaleista ja vietettiin vapaa iltapaiva. Coober Pedyssa on jotain todella kiehtovaa, silla mesta on kuin suoraan Falloutista. Miehekasta ja raakaa kaivosteollisuutta, maanalaisissa taloissa asuvia ihmisia, ymparilla hiekkaa. Ja kylla, luitte oikein! Ihmisista suurin osa asuu maan alla - ja tama ei sitten tarkoita mitaan "talousta 1/3 maan alla" -hoponlopoa, vaan ne kolot on kaivettu hobittityyliin kallion kylkeen ja monen metrin syvyyteen. Vierailtiin yhdessa semmoisessa ja kaikinpuolin se tyyli muistutti semmosta kasariluksusta tai Bondin paapahiksen salaista tukikohtaa. Rauhallisia asumuksia ne kuitenkin ovat ja tarvittaessa taysin pimeita seka ilmanvaihto on kuulemma niin hyva, etta raikasta ilmaa saa paremmin kuin maan paalla. Niin ja syy maanalaisen asumiseen on lampotila. Se voi nousta kesalla viiteenkymmeneen Celciukseen ja talvella pudota alle nollan.

Illalla syotiin pitsaa, hengailtiin porukalla ja mentiin karaokebaariin. Se oli ihan ku ois Raahessa bluukkarissa ollu! Huonosti pukeutuvia ihmisia, paskaa musaa, paska baari, kaikki oli ihan perseesta :D :D :D. Eika niilla ollu edes redbullia tai mitaan muutakaan energiajuomaa.

Baarista tultiin kotiin joskus yhden aikoihin ja olin valmis painumaan suoraan pehkuihin. Viela mita, jutkut halus juoda valttamatta kaikki oluensa sina iltana ja mina niita siina sitten parin sveitsilaisen tyton kanssa avustamaan. Tutustutin naiset ja herrat pariin juomapeliin ja urakka oli akkia tehty. Poliittisesti epakorrekteja vitseja viljeltiin useita.

5.
Viidentena paivana otettiin nokka kohti Ulurua (Ayers Rock), maailman suurinta irtokivea (josta suurin osa on maan alla). Kivi ehdittiin nahda auringonlaskun aikaan ihan itsenaiselta dyynilta. Meidan matkaopas oli sen verta assa kaveri, etta osas vieda meita aina semmosiin puolisalaisiin paikkoihin ja valteltiinkin turistimassoja aika hyvin. Ja kun sanoin massoja, tarkoitan myos sita. Tuo kivenmohkale kiinnostaa siina maarin maailmalla, etta sinne lennetaan suoraan ulkomailta ja yovytaan maailman huippuluokkaa olevissa hotelleissa, kaydaan ehka kapuamassa paalle (ei, ei, eiiii) ja lahdetaan parin paivan paasta takas sorvin aareen.


6.
Seuraavan paivana kaveltiin aamusta Kata tjutalla (=many heads / the olgas) - oli kylla ihan uskomaton paikka - ja opittiin paljon aboriginiaalikulttuurista. Syntyi kunnioitusta tata alkuperaisvaestoa kohtaan kun tajus kuinka vaikeissa olosuhteissa ne on aavikolla elaneet ja selviytyneet nerokkaiden keksintojensa ja tosimiehisyytensa ansiosta. Minua alkoi itsea kiinnostamaan tama Suomen oma alkuperaiskansa, saamelaiset. Ois mielenkiintoista tietaa lisaa niiden kulttuuritsa ja historiasta. Miksikahan sita ei opeteta koulussa?

Aboriginaalikulttuurikeskuksessa lahinna kerrattiin Bjornilta, meidan oppaalta, aiemmin aamulla saatuja tietoja. Sen jalkeen kaveltiin Ulurulla pieni Malai Walk ja opittiin lisaa. Auringonlasku oli jees ja heilutettiin rikkaille sedille ja tadeille jotka joivat skumppaa.



7.
Seitsemas eli toiseksi viimeinen paiva sisalsi suuren yllatyksen. Paatettiin katsoa auringonnousu omassa rauhassa ei-virallisesta paikasta ja syoda samalla aamupalaa ja kuunnella Pink Floydia. Muuten kaikki sujuikin ihan mukavasti, mutta sadettahan se alkoi ripsia. Hetkinen, mita hittoa? Sadetta Ulurulla? Noh, paatettiin silti toteuttaa 9km pituinen base walk kiven ympari. Niin ja kiipeaminenhan loukkaa paikalliskulttuuria ja uskontoa eli sita ei meidan ryhmasta kukaan halunnut tehda. Asiaa vois verrata esim. Notre damen alttarille kiipeamiseen tai vastaavaan.

Kesken base walkin se sitten alkoi. Kunnon sade nimittain. Matka jatkui, vaattet kastui ja opas oli innoissaan. Han oli kaynyt kivella 170 kertaa nahnyt sadetta ainoastaan kerran aiemmin. Eli meilla oli todistettavana hyvin pitkalle once in a lifetime experience! Kivi muuttui tietenkin punaisesta harmaaksi ja lopulta isot vesiputoukset jyrisivat alas pitkin reunoja. Vaikuttavan nakosta.

Illaksi ajettiin Kings Canyonin lahelle leiriytymaan ja laitettiin pastaa. Vaihdoin ajatuksia uskomattomat keittotaidet omaavan skottityton kanssa. Kaikinpuolin voitokas reissu siis. Niin ja paasinpa itsekin neuvomaan meidan opasta makaronin keitossa.

8.
Vika paivana herattiin sianpiereman aikoihin etta ehdittaisiin Kings Canyoniin ennen massoja. Homma toimi, kiitokset taas Bjornille, ja saatiin ihailla auringonnousua omassa rauhassa. Myohemmin alkoi tietenkin muitakin nakya paikan paalla. Kings Canyon oli tietenkin vaikuttava ja ehka kuvista valittyy osa siita jylhyydesta. Luultavasti kuitenkaan ei, eli menkaapa kaymaan iteki.

Sitten viimeinen ponnistus eli nokka kohti Alice Springsia. Ponnistus lahinna kuskille siis. Illalla tavattiin ruokailun merkeissa ja jatkettiin baarissa. Oli taas yks bluukkariklooni. Tosin silla parannuksella, etta ne tarjoilivat siella alkuillasta myos ruokaa.

Virallinen matka siis paattyi, mutta mepas menimmekin eilen viela kaymaan israelilaisten, skottityton (Christina) ja Bjornin (kuski/opas, 25% norjalainen) kanssa vuokra-autolla Western MacDonnel rangesilla, silla se jai tuolta meidan kasipaivaiselta reissulta valista. Ajettiin red bank gorgelle ja siella odotti yks hienoimmista paikoista mita oon nahny ikina mun elamassa. Aluksi niin levea kanjoni kun kapeni ihan pieneksi ja kuivan joenuoman alkupaasta loytyi vetta. Uikkarit jalkaan ja uiden eteenpain. Siina siis uitiin, ja valilla kiipeiltiin, eteenpain tata pari metria leveaa kanjonia, jonka seinat on veden hiomaa, kaunista kivea ja jotka ulottuvat varmaankin 100m ylospain. Todella vaikuttava paikka! Kameraa ei ollut tuolla mukana, mutta ehka saan Christinan ottamia kuvia haalittua itselleni. Sanon kuitenkin sen, etta jos talla alueella liikkuu, niin ehdottomasti neliveto alle ja em. paikkaan. Ajoituksen on kuitenkin oltava kunnossa, silla kuivaan aikaan siella ei voi uida.

Kaikki nama eilisen matkan ihmiset kutsuin Suomeen. Erityisesti Bjornilla oli kiinnostusta tulla joskus kaymaan pohjolassa tutkimassa paikallista luontoa. Siina olikin semmonen seikkailijakaveri, etta voi olla vaikea toista loytaa. Varttunut Afrikassa, asuu taalla, hollantinorjalainen veri virtaa suonissa. Tykkas suomalaisesta kulttuurista.

Ei, en jaksa oikolukea tata. Kuvat menee tanne.

Antti